Eilen kun ajelin metsätiellä rupesin ajattelemaan miten yksin ihminen tässä maailmassa oikein onkaan.
Joo on ystäviä, läheisiä, rakkaita, tuttuja. Kaikkia. Mutta suhteet saa aika helposti loppujenlopuksi pilattua jos niin tahtoo.
Ja sitten sitä ollaan yksin.
Sairastut johonkin vakavasti, tai ei-vakavasti, ja kukaan muu ei tunne sun kipujas tai tuntojas.
Koko vastuu hommasta on itellä.
Mä tiedän etten ole koskaan yksin. Ainakaan tällä hetkellä. Eri asia on sitten vuosienvuosien kuluttua.
Mulle ainoat ihmiset on äiti ja isä ketkä ei koskaan jätä. Niinkun varmasti monelle. Mutta ootteko miettiny että mitä sitten kun niitä ei enää ole. Tässä kohtaa kaikki ajattelee, että joo no siihen on vielä aikaa ja kaikkeen ehtii valmistautumaan ja sitten on iso ja aikuinen ja vaikka mitä.
Jokainen päivä voi olla viiminen.
Onhan se jo todistettu. Tuskin se pieni tyttö Torniosta (vaioliko?) oli valmis. Ja tuskin sen vanhemmat. Tuskin kukaan odotti, että laivamatkalta ei poika tulekaan enää takaisin. Tuskin lapsi arvas kun vanhemmat lähti kauppaan autolla, että matka olis viiminen. Koska ihmiset oppii että sydänkohtaus on vakava asia.
On vaan kasvettava, ihan kaikkien. Ja muistettava, että on elettävä päivä kerrallaan.
Itsekin syyllistyn siihen, että päivät kuluu jotain odottaessa. Usein se niin on. Vaikka ei pitäis.
Tästä päivästä lähtien aion panostaa elämään todella. Ja sen laatuun! Opetella rakastamaan itseä, sillä vaan mä olen omassa elämässäni iloitsemassa ja kärsimässä, lopulta.
Toivottavasti kaikki muutkin oppivat :)
Sitten päivän saldo tilityksen lopuksi..
INHOKIT:
1. tää ainanen sairastaminen
2. sotkusuus
3. tylsyys ja pakkolepo
LEMPPARIT:
1. uuskamera tuli kotiiin
2. kutominen ja jonkun työn valmistuminen vihdoin
3. lumisade ja maisema ikkunasta
4. karvanen halikaveri
5. vanhemmat <3
Plussalle jäätiin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti